Sara Hellsten on ollut mukana järjestämässä kotimaisia NVC-leirejä alusta asti. Kansainvälisille leireille hän on osallistunut vuodesta 2011 esimerkiksi Englannissa, Ruotsissa, Tanskassa ja Itävallassa, ja hänelle on ollut merkityksellistä yrittää tuoda oppeja ja perinteitä kansainvälisiltä leireiltä myös Suomen leireille.
”Leireillä on parasta ihmiset ja oppiminen! On mahtavaa tutustua uusiin ihmisiin ja kokea sellaista ystävyyttä, hauskanpitoa ja todellisuuksien kohtaamista. Leiri on pienoisyhteisö, jossa koetaan samoja asioita kuin muissakin yhteisöissä, eletään yhdessä, käsitellään konflikteja ja jaetaan vastuuta. Samalla leiri on myös ihanaa lomaa: siellä saa tankata itseensä voimia.
Kansainvälisillä leireillä on tosi inspiroivaa tavata pitkään mukana olleita ihmisiä, joilla on paljon taitoja NVC-ilmaisussa ja ryhmäprosessin vetämisessä. Monella leirillä olen seurannut, miten he toimivat ja ilmaisevat itseään ja oikein imenyt itseeni oppia heiltä. Yksi iso oppimiskokemus minulle on ollut konfliktien hyväksyminen. Alussa yllätyin ja jopa säikähdin sitä, että näilläkin leireilläkin syntyy konflikteja ja ettei niitä aina saada ratkaistua kaikkien tarpeita tyydyttävällä tavalla. Olin näköjään olettanut, että NVC-yhteisössä nyt ainakin pitäisi osata elää riitelemättä!
Sittemmin olen nähnyt useita konflikteja ja ymmärtänyt, että ne kuuluvat elämään ihan aina, kun ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa. Jotkut kansainvälisten leirien konkarit jopa heittävät konflikteista hurttia huumoria ja käynnistävät vaikka vedonlyönnin: mistä tällä leirillä riidellään? Se voi olla vapauttavaa, ja ainakin minulle huumori voi olla hyvä tapa luoda yhteyttä ja katsoa asioita vähän etäämmältä. Oman kokemuksen myötä on tosin tullut myös lempeää myötätuntoa ja ymmärrystä siitä, että konfliktin kohtaaminen voi etenkin ensikertalaiselle olla hämmentävää ja pelottavaa. Vähitellen olen itsekin oppinut enemmän hyväksymään sen, että ihmisyydessä ja yhteisöissä on vaikeitakin asioita, ja ehkä niitä ei tarvitsekaan ratkaista – ehkä joskus voidaan vain elää niiden kanssa.
Kävin ensimmäisen NVC-koulutukseni Ruotsissa, Liv Larsson oli kouluttajana – silloin Suomessa ei vielä ollut RVO-koulutusta – ja pian sen jälkeen osallistuin ensimmäiselle leirilleni Englannissa. Siellä syntyi iso ryhmäkonflikti siitä, että vaikka leiri oli täynnä, yksi tyyppi oli päättänyt kuitenkin tulla leirille jonon ohi ja pystytti vain tyynesti telttansa. Jotkut reagoivat voimakkaasti ja olivat sitä mieltä, että kukaan ei voi noin vain päättää tulla, kun leiri on täynnä ja jonotuslistallakin on ihmisiä. Toiset taas kokivat, että kun hän kerran on täällä, ei häntä voi poiskaan ajaa – ja kenellä olisi siinä tapauksessa siihen valtuudet?
En muista, miten tilanne ratkesi. Sovittelua ja empaattista kuuntelua oli suuntaan ja toiseen, ja ihmiset ilmaisivat voimakkaitakin mielipiteitä monena päivänä, kun ryhmä kokoontui iltaisin. Waldemar kuitenkin pysyi mukana koko leirin ajan. No Talent Show’ssa esitettiin laulu, jossa hänestä olikin tullut Voldemort! Jotkut varmaan kokivat, että huumori ja nauru laukaisivat tilanteen –näin tämä nyt meni ja kokemuksen voi ottaa oppimisen kannalta. Toiset varmaan kokivat, että tämä ei ole naurun paikka – yhdessä sovittujen sääntöjen kunnioittaminen on niin tärkeää.
Tanskan leirillä konfliktin aiheena olivat lasten pyssyleikit. Jotkut olivat sitä mieltä, että väkivallattoman vuorovaikutuksen leirillä ei voida sallia sellaista. Toiset pitivät lasten leikkeihin puuttumista tekopyhänä. Keskustelu velloi kiihkeänä koko ryhmän yhteisessä kokoontumisessa. Minulle on jäänyt tärkeänä oppina mieleen, miten fasilitoijat silloin ottivat tilanteesta kopin, ja tajusin silloin selkeämmin, mitä tapahtuu, jos asiaa käsitellään 150 ihmisen ryhmässä. Yksi haluaa reagoida, toinen reagoi edellisen puheenvuoroon, kolmas ei halua käyttää keskusteluun yhteistä aikaa, neljännellä, viidennellä ja kuudennella on jotain muuta jaettavaa, ja niin edelleen – isossa ryhmässä keskusteluun voi kulua koko päivä. Minusta fasilitoijat toimivat taitavasti, kun he ohjasivat konfliktin pienempään ryhmään, jonne kaikki kiinnostuneet saivat tulla. Selkeästi sanottiin myös se, että ne jotka eivät tule, antavat muille valtuudet tehdä asiassa päätöksiä.
Tässäkin tilanteessa jotkut olivat pettyneitä toimintatapaan. Heidän mielestään ehkä konfliktia vaimennettiin. Monet kuitenkin ilmaisivat kiitollisuutta siitä, miten fasilitoijat hoitivat tilanteen: että siitä ei tullut raastavaa pitkää ryhmäprosessia, joka vie kaikkien aikaa ja energiaa. Minulle selkeä fasilitointi loi turvaa.
Minusta konflikteihin voi joskus liittyä sekin, että jos omassa elämässä on käsittelemättömiä asioita, voi tavallaan kaivata draamaa ja sitä, että on tilaisuus olla konfliktien äärellä.
Itävallassa seurasin ihaillen kokeneen fasilitoijan toimintaa. Kolmannen tai neljännen päivän fasilitointia saatetaan pitää vaikeana tehtävänä, koska silloin yleensä ryhmäprosessi on siinä vaiheessa, että konflikteja voi ilmetä. Tämä nainen astui esiin ja veti fasilitoinnin lempeästi ja kaikkia huomioiden, ja kaikesta näkyi, että hän oli valmistellut sen huolellisesti etukäteen. Minusta fasilitoinnissa on tärkeää ilmaista itseään selkeästi, olla läsnä ja olla yhteydessä itseensä, ja myös uskaltaa käyttää valtaa sellaisella tavalla, joka parhaiten palvelee kaikkien tarpeita.
Olen miettinyt paljon, mitkä asiat herättävät ryhmässä luottamusta fasilitoijaan. Minulle luottamusta luovat etukäteen mietityt selkeät raamit, se että asioita on suunniteltu ja että ilmaistaan selkeästi, miten eri tarpeita on yritetty ottaa huomioon. Ihailen kovasti myös sitä, että ihmiset heittäytyvät rohkeasti ryhmän edessä harjoittelemaan fasilitoinnin taitoa. Silloin minusta on tosi tärkeää avoimuus – luottamusta luo myös se, että ilmaisee avoimesti epävarmuutensa silloin kun sitä on.”
