Paula Ojaniemi kertoo kokemuksia Intimacy with life -kurssilta:
”Olen käynyt kolmella Robert Kržišnikin kurssilla. Minulle on tärkeää opetella itseni kuuntelua nimenomaan kehon kautta – elän paljon päässäni, ja joskus tuntuu, että päässä pyöriminen ei auta eteenpäin. Kehon kokemus on aina jollain tavoin tosi ja kokonaisvaltainen. Tuntuu, että kehon kuunteleminen auttaa vahvistamaan myötätuntoa itseä kohtaan. Tie omaan todelliseen itseen kulkee kehon kautta. Monet kurssin harjoitukset olivat nimenomaan kokemuksellista oppimista, joka jää vahvasti kehon muistiin.
Kurssilla vahvistui myös oivallus siitä, miten vaikeaa ja hienovaraista ja virittynyttä kuunteleminen on. Haluaisin pyrkiä siihen, että kuuntelen koko keholla eikä vain päällä. Keho kuulee sellaista mitä pää ei tavoita. Pää kiirehtii miettimään ratkaisuja ja pohtii, miten minä itse voisin olla tärkeä. Keho taas kuuntelee vain tätä hetkeä. Minusta tuntuu myös, että keho tietää yhteydestä enemmän kuin mieli. Jossain tilanteessa paras apu voi olla, että halaa toista. Siitä syntyy vahva yhteys, jossa ei tarvita sanoja.
Tältä kurssilta minulle jäi erityisesti mieleen hyväksyvien katseiden harjoitus. Siinä poistuin huoneesta ja tulin takaisin piirin keskelle ilmentämään ominaisuutta, jota minun on yleensä vaikea näyttää. Minulle se oli ujous. Ominaisuutta sai ilmentää haluamallaan tavalla, vaikkapa vain katsomalla vuorotellen jokaista. Siinä piirin keskellä ollessani oli iso oivallus huomata, että vaikka muut katsovat minua hyväksyvästi ujona, olen itse itseni pahin kriitikko. Omia heikkoja puolia on vaikea katsoa lempeästi. Kurssin hyväksyvässä ilmapiirissä tuntui hyvältä harjoitella sitä ja olla yhteydessä ihmisiin haavoittuvuuden kautta, eikä onnistumisten kautta, niin kuin usein on.
Repliikkiharjoitus on minulle hyvin voimakas harjoitus ja tuttu aiemmalta kurssilta. Se tuo esiin, että tärkeintä eivät aina olekaan itse sanat, vaan se energia, jolla ne sanotaan. Kun olin harjoituksessa vihaisen äänensävyn kohteena, minulle tuli vahva tunne siitä, miten toisen energia tulee päälle ja jään huppuun, johonkin pimeään kohtaan. Oma energia meni hupun ylläpitämiseen. Se oli vahva kokemus siitä, miten kehollinen kuuntelijan osa on: jos toinen huutaa, korvat menevät lukkoon ja keho alkaa automaattisesti puolustautua. Silloin ei oikeastaan kuule, mitä toinen yrittää sanoa. Eli: jos haluat että toinen ei kuule sinua, huuda sille!
Kun tilanteessa oli mukana, tunteen energia ikään kuin sitoi ihmiset yhteen. Syrjään astumalla sai enemmän tilaa kuunnella itseään. Tilanne muuttui toiseksi yhdellä askeleella! Pystyin näkemään, että siinä nyt joku huutaa toiselle. Minussa heräsi uteliaisuus ja kiinnostus: onpas se vihainen, mikähän sitä oikein vaivaa?
Teimme toisen version, jossa toinen vetosi sääliin ja käytti anelevaa, ruikuttavaa sävyä. Sen koin jotenkin lukitsevan kädet.
Pyyntöharjoitus tuntui ihanalta! Neljä ihmistä kuiskasi vuorotellen minulle pyytämääni lausetta, joka muistaakseni oli ”olet riittävä”. Kuiskaus kuului eri puolilta kehoa, sitä toistettiin monta kertaa, ja vähitellen se alkoi vaikuttaa. Itkuhan siitä tuli – ja lempeä, pehmeä nirvana! Sain täysin antautua sille tunteelle ja nauttia. Sellaiselle nautinnolle antautuminen on ollut minulle hankala asia – usein ajattelen, että asiat pitäisi jotenkin ansaita. On ihanaa, että voi pyytää sitä mitä haluaa ja tarvitsee. Ja kun sitten saa maailmankaikkeudelta sitä mitä haluaa, sitä voikin olla vaikea kestää! Tuntui hyvältä saada harjoitella hyvän vastaanottamista, käyttää siihen aikaa, pysähtyä ihanaan hetkeen.
Vaikka ihmiset ympärillä eivät olleet minulle ennen kurssia tuttuja, tunsin vahvasti, että he tarkoittivat mitä sanoivat. Siinä hetkessä heräsi luottamus siihen, että kaikki ihmiset haluavat toisilleen hyvää.