Hertta opettajan sijaisena

(Kaikki oppilaat viittaavat yhtä lukuun ottamatta. Kuulen kommentteja tyyliin: ”Okei, tämän kerran.” ja ”Hurtalla ei ole aina niin helppoa kun kaikki aina häntä haukkuvat.” ja ”Minä ainakin haluan auttaa…”)

Yksi oppilas: Susanna ei viitannut.

Toinen oppilas: Joo, mutta se oli ainoa.

Hertta: Minulle kaikkien mielipiteet ovat tärkeitä, niin Susannan kuin muidenkin. Hurttiakin on vain yksi, niin kuin Susannaa, ja minulle on tärkeätä että sekä Hurtta että Susanna ja ihan kaikki saavat mahdollisuuden tulla kuulluksi. (Susannalle) Susanna, huomasin, ettet viitannut. Haluatko kertoa, miksi?

(Susanna ravistaa päätään ja näyttää vähän vaivautuneelta)

Hertta: Okei, huomaan, ettet halua kertoa. Arvaan, että sinua ärsyttää, koska reiluus on sinulle tärkeätä? Onko niin, että haluaisit kaikkien ottavan vastuuta ja tekevän itse läksynsä eikä saada valmiita vastauksia muilta? Onko sinulle tärkeää, että kaikki ottavat toisetkin huomioon?

(Susanna nyökkää)

Hertta: Okei, minä kuulen, että nämä ovat sinulle tärkeitä asioita. Minullekin. (melko pitkä tauko) Nyt näen myös samalla, että kaikki muut viittasivat ja haluaisivat auttaa Hurttaa tekemään läksynsä. Minä haluaisin nyt mennä eteenpäin, mutta haluan vielä kysyä sinulta yhden kysymyksen. Sopisiko sinulle, että Hurtta tällä kertaa kopioisi läksyn taululta, jos Hurtta samalla myös kuulee, että kaikki eivät siitä tykkää?

(Susanna nyökkää taas, aika nopeasti. Arvaan, että hän on vaivaantunut ja halua päästä pois tilanteesta. Hän on tähän mennessä ilmaissut itseään melko varovaisesti luokassa, pysynyt hieman erillään muista ja arvaan, että hän ei ole tottunut olemaan huomion keskipisteessä, joten valitsen eteenpäin menemisen, etten kiinnitä häneen niin paljon huomiota, että se tuntuisi epämukavalta.)

Hertta: Okei. Huomaatko Hurtta, että toiset haluavat auttaa sinua tekemään läksysi vaikka jonkun mielestä onkin epäreilua, että sinä et joudu tekemään läksyäsi kotona niin kuin muut? Ja kuuletko, että jotkut haluavat auttaa sinua siksi, koska ovat sitä mieltä, että sinulla ei ole aina helppoa?

Hurtta: (katsoo pulpettiin päin ja nyökkää, näyttää vähän vaivaantuneelta)

Hertta: Miltä tuntuu kuulla tämä kaikki?

Hurtta: Joo… hyvältä… (katsoo edelleen pulpettia)

Useat oppilaat viittaavat: Tiedätkö, että Hurtalla ei ole aina niin helppoa. Kaikki vaan huutavat hänelle koko ajan. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta tehdä mitään. (Oppilaat jatkavat ja kertovat juttuja siitä, miten eri opettajat ovat häntä kohdelleet. Hurtta näyttää pienenevän ja pienenevän tarinoiden edetessä.)

Yksi oppilas viittaa tosi innokkaasti ja annan hänelle puheenvuoron.

Oppilas: Minä haluan kysyä Hurtalta sitä mitä olen pitkään miettinyt, että miltä se tuntuu kun kaikki vaan huutavat sinulle koko ajan? Onko se niin, ettei sinua edes huvita tehdä mitään, ettet välitä enää mistään?

(Hurtta ei vastaa kysymykseen vaan katsoo vain pulpettiaan)

Toinen oppilas (ärsyyntyneenä): Vastaa nyt, Hurtta!

Hertta: Odottakaas vähän. Luulen, että tämä on aika rankkaa Hurtalle. Hän tarvitsee ehkä vähän aikaa miettiä mitä sanoisi…

Hertta: Hurtta, minä kuulin sen mitä hän sanoi tällä tavalla: Onko niin, että tuntuu toivottomalta edes yrittää tehdä läksyjä, koska olet vakuuttunut, että teitpä miten vaan, niin se ei kuitenkaan auta? Huolestuttaako sinua, että opettaja on kuitenkin vihainen ja huutaa sinulle?

(Hurtta laittaa kädet kasvoilleen ja alkaa itkeä. Useat oppilaat nousevat ja menevät hänen luokseen. Yksi poika istuu hänen viereensä ja halaa häntä. Muutama muukin oppilas alkaa itkeä, yrittää lohduttaa Hurttaa ja toisiaan ja alkaa kertoa tuohtuneena muista tilanteista, missä Hurttaa on kohdeltu epäreilusti ja missä ovat itse olleet mukana. Useimmat tarinoista ovat tapahtuneet heidän oman opettajansa seurassa)

Yksi oppilas: Minä herään keskellä yötä jos olen unohtanut tehdä läksyni ja teen ne silloin, koska minua pelottaa, että se (opettaja) suuttuu ja huutaa minulle. On epäreilua että se huutaa minulle niin paljon jos unohdan yhden kerran, monet muut unohtavat paljon useammin!!

Toinen oppilas: Kun minä sanoin uskontotunnilla, että Jumalaa ei ole, niin sen naama meni punaiseksi ja se tärisi ja huusi, että varmasti on olemassa, siitä on todisteita. Täytyyhän minun saada sanoa se, mitä minä uskon!

Kolmas oppilas: Kerran se paiskasi minun pulpetin kannen kiinni niin lujaa, että minä melkein tipuin tuolilta kun pelästyin niin kamalasti. Se huutaa korvaan ja paiskoo meidän pulpettien kansia. Eihän semmoista saa olla!

Neljäs oppilas: Minä olen jutellut vanhempieni kanssa, mutta ne vaan sanovat, että opettaja voi nyt niin huonosti, ettei sille voi tehdä mitään.

Viides oppilas: Se sanoo koko ajan meille, että on tärkeää oppia keskustelemaan. Miksi se ei näytä miten se tehdään? Se on opettaja, sen pitää osata paremmin!

Kuudes oppilas: Se on ihan raivona ja naama punaisena kun se huutaa meille.

Seitsemäs oppilas: Se laittaa meidät itkemään ja nolaa meidät toistemme edessä kun kertoo meistä juttuja. Eihän niin saa tehdä? Jos oppilaat itkevät kun opettaja huutaa niille, niin eiväthän asiat ole niin kuin niitten kuuluu olla?

Olen ihmeissäni kaikesta, mitä tapahtuu ja vähän järkyttynyt siitä, mitä ”nappeja olen mennyt painamaan” ja mietin, miten ihmeessä käsittelisin tätä tilannetta eteenpäin. Vedän syvään henkeä ja teen parhaani kuullakseni oppilaita – käännän sanotun tunteiksi ja tarpeiksi ja kohtaan kaikki empaattisesti. Samalla yritän pitää järjestystä yllä luokassa, jotta kaikki, jotka haluavat sanoa jotakin, saavat siihen varmasti tilaa. Samanaikaisesti toivon, ettei kukaan juuri nyt tulisi uuden sijaisopettajan luokkaan, kun 4-5 oppilasta itkee ja tunnelma on melko kaoottinen…!

Samalla kun kuuntelen heitä, kerron myös heille millaista opettajasta on tulla luokkaan, missä kukaan ei kuuntele, kukaan ei tunnu välittävän oppimisesta ja saa huutaa saadakseen äänensä kuuluville kaiken muun puheen yli. Kuinka vaikeata saattaa olla keksiä toimiva tapa siihen ilman uhkailua ja rangaistuksia. Painotan sitä, että opettajat ovat myös ihmisiä ja hekin saattavat tuntea itsensä avuttomiksi ja vihaiseksi ja toimia tavalla, mitkä eivät ole rakentavia silloin kun ei tiedä mitä tekisi, että tulisi paremmin kuulluksi ja ymmärretyksi. Tätä jatketaan melko kauan. Oppilaat tuovat vahvasti esille mielipiteen, että opettajan pitäisi tietää paremmin ja pian alkaa keskustelu siitä, kuinka huono tämä opettaja on, kuinka kamala kaikilla tavoilla ja kuinka he haluaisivat laittaa tämän ”syömään omaa lääkettään”. He puhuvat siitä, kuinka lyöttäytymällä yhteen heistä tulisi voimakkaampia ja joku ehdottaa, he voisivat nolata opettajan samalla tavalla kuin tämä on nolannut heidät.

Hertta: Näen, että olette monista asioita tuohtuneita ja uskon siihen, että on tärkeää, että saatte kertoa niistä ja tulette niissä kuulluksi. Nyt alkaa tämä kuitenkin minusta olla epämukavaa, kun kuulen niin paljon sanoja siitä, miten huono teidän opettajanne on ja kuinka haluatte kostaa hänelle. Minusta ei ole kiva kuulla sellaista, koska en usko, että se johtaa mihinkään positiiviseen muutokseen. Minä olen täällä sijaistamassa häntä ja minä en halua olla mukana sellaisessa, että hänestä puhutaan pahaa hänen selkänsä takana. Ymmärrän, että olette kiihtyneitä ja että teidän on ehkä vaikeaa tehdä yhteistyötä hänen kanssaan. Minä haluan kuunnella ja myös auttaa teitä jos vain voin. Siksi pyydän teitä kertomaan mitä teissä tapahtuu – mitä te pelkäätte ja mikä teitä rasittaa ja minkä asioiden toivoisitte olevan toisin. Uskon, että sen kertomisesta myös omalle opettajallenne olisi hyötyä. Jos kerrotte hänelle vain miten huono hän on, niin en usko, että hän ottaa sen vastaan kovin hyvin ja hän ei varmaankaan halua kuunnella teitä. Minua kiinnostaisi myös kuulla, että haluaisitteko te auttaa häntä ja toisianne tulemaan jollain tavalla paremmin toimeen.

Keskustelu jatkuu rakentavammassa hengessä ja pikkuhiljaa siirrytään miettimään, että ”mitä me voisimme tehdä”? Oppilaat toteavat, että heidän opettajansa on koulun rehtori, joten he eivät voi mennä ”valittamaan” kenellekään koulussa. He ovat myös puhuneet vanhempiensa kanssa, ja ovat saaneet sellaisen vastauksen, että mitään ei voi tehdä, koska opettaja voi niin huonosti. (En tunne tätä asiaa tarkemmin, mutta esiin tulee monessa kohtaa se seikka, että opettaja voi huonosti.) Pikkuhiljaa näyttää yksi sujuvasanainen tyttö saavan jollain tavalla johtajan roolin ja alkaa ehdottaa mitä he voisivat tehdä.

Tyttö: Me voisimme sanoa hänelle, että meitä pelottaa kun hän huutaa meille. Me ymmärrämme, että joskus saattaa olla rankkaa, mutta että me toivomme silti, että hän ei silti huutaisi ja paiskoisi pulpettien kansia.

Toinen oppilas: Ei hän kuitenkaan kuuntele meitä. Ei siitä tule mitään.

Tyttö: Niin mutta jos mitään ei tapahdu, niin me voisimme sanoa sitten seuraavalla viikolla, että mehän puhuttiin tästä viime viikolla ja me ollaan huomattu, että sinä edelleen huudat meille…

(Tässä kohtaa huomaan pitäväni sitä hyvänä ideana, että yksi oppilaista kertoisi heidän toiveensa opettajalle. Neuvon, että muut olisivat hiljaa eivätkä alkaisi huutamaan kaikesta siitä, mitä opettaja on tehnyt väärin, vaan antaisi yhden rauhallisesti kertoa mitä oli sovittu ja sitten antaisivat hänen vastata tai vaihtoehtoisesti antaisivat hänen olla ja sulatella rauhassa sitä, mitä on kuullut. Painotan sitä, että kaikilla on aina oikeus kertoa mitä itse tuntee ja tarvitsee. Sanon myös, että joskus saattaa viedä vähän aikaa, kun puhutaan asioista, mihin ei olla tyytyväisiä. Se ei ole helppoa kenellekään osalliselle. Kerron, että uskon monen opettajan oppineen että oppilaat on saatava hiljaisiksi keinolla millä hyvänsä. Ja että ainoa tapa tehdä se on uhkailla ja rangaista, mikäli oppilaat eivät tottele. Ja että monet ihmiset eivät tiedä, että on muita tapoja puhua ja tehdä sopimuksia. Ja että riski on myös olemassa, etteivät asiat muutu vaikka niistä yrittääkin puhua – ainakaan heti. Ja että silti voi tuntua hyvältä, että ainakin itse tietää ja yrittää kertoa mistä ei tykkää. Oppilaat keskustelevat innoissaan vaihtoehdoista. Pikkuhiljaa vetäydyn keskustelusta ja keskeytän sen, kun tunti päättyy. Tarkistan Hurtalta, että hän on ok ja pyydän häntä tulemaan luokseni, mikäli hän haluaa jutella lisää. Sitten lopetan tunnin.

Oppilaat jatkavat keskustelua pitkin päivää, piirustustunnilla ja välitunneilla. Hurtta vaikuttaa melko vaisulta. Oppilaat keskustelevat innokkaasti siitä, kuinka voisivat puhua opettajalleen ja kääntyvät usein sen tytön puoleen, joka on saanut johtajan roolin. Pidän itseni keskustelun ulkopuolella, ellei minulta suoraan kysytä jotakin.

Oppitunnit sujuvat paljon paremmin kuin aiemmin, minä tulen kuulluksi ja kohdatuksi kunnioittavammin. Yksi teemoistamme on kuunteleminen – oppilaat palaavat siihen usein, ja minäkin kerroin avoimesti omista tarpeistani tulla kuulluksi, saada puhua rauhassa ja siitä, miten stressaavaa minulle on jos joku toinen puhuu samaan aikaan kuin minä. Ja kerron siitä, miten tärkeätä minulle on tulla kuulluksi ja miten toisten kuunteleminen merkitsee minulle sitä, että osoittaa kunnioitusta ja huomiota toisille. Ja että miten minun mielestäni on tärkeätä, että yhtä lailla aikuiset ja lapset osoittavat tätä kunnioitusta ja huomiota toisilleen.

Useissa yhteyksissä tulee esiin myös itsensä ilmaiseminen, koska oppilaat huomaavat, että sanon asioita eri tavalla kuin mihin he ovat tottuneet. Esimerkiksi kerran Hurtta tiputtaa ruokasalissa muovisen lasin lattialle, ja se pyörii toisen pöydän alle. Hurtta ja oppilaat hänen ympärillään katsovat nopeasti minuun päin ja huomaan heidän olevan varuillaan.

Hertta: Ohoh! Voisitko pyytää apua, että saisit lasisi takaisin?

Hurtta (mutisee): Joo.

Hurtta kävelee viereiseen pöytään ja pyytää yhtä oppilasta antamaan lasin hänelle. Sitten hän istuu takaisin pöytäänsä ja muut hänen ympärillään ihmettelevät, mitä minä sanoin.

Hurtta: Se sanoi että minä pyytäisin apua! Se sanoi Ohoh! Se sanoi todellakin, että Ohoh!

Yksi oppilas: Täällä on totuttu kuulemaan huutoa. NYT NOSTAT SEN LASIN YLÖS JA ISTUT HILJAA PAIKOILLASI, MUUTEN…

Joitain kertoja oppilaat kysyivät minulta myös kuinka minä olisin toiminut eri tilanteissa, missä eri opettajat olivat toruneet oppilaita. Esimerkiksi tilanteessa, jolloin yksi opettaja oli vetänyt Hurtan kädestä takaisin leipätiskille, kun hän oli tiputtanut pöydälle voita, ja pakottanut Hurtan hakemaan paperia ja pyyhkimään voin pois. Tulkitsin tämän niin, että he olivat toisaalta ihmeissään tullessaan kohdatuksi toisella tavalla kuin mihin olivat tottuneet, ja toisaalta olivat kiinnostuneita kuulemaan, miten voisi kommunikoida tilanteiden ollessa hankalia.

Päivän jälkeen kerroin rinnakkaisluokan opettajalle vähän siitä, mitä oli tapahtunut Hurtan ja läksyjen tekemisen kanssa sekä mainitsin että siitä seurasi keskustelua luokassa. Pyysin häntä kertomaan tästä luokan omalle opettajalle kun hän tulee takaisin. Rinnakkaisluokan opettaja suuntasi huomionsa siihen, että Hurtta on laiska eikä välitä mistään ja hänelle pitää näyttää paikkansa. Samanaikaisesti Hurtta on kuulemma pidetty ja tällä on kyky saada kaverit ”puolelleen”. Opettaja vaikutti kuitenkin olevan vähän kiinnostunut myös toisenlaisista tulkinnoista, varsinkin sen jälkeen kun oli todennut, että nythän minulla on mahdollisuus soveltaa käytäntöön psykologian opintojani. Hän vaikutti olevan samaa mieltä siitä, että Hurtalla ei ole aina niin helppoa, mutta että koska tällä ei ollut mitään diagnoosia, mitä syyttää käytöksestään, niin hänen ei tulisi saada mitään erityiskohtelua. Mutta opettaja sanoi myös, että ehkä Hurtta kaipaisi enemmän tukea kotoaan läksyjen tekemiseen ja muihin rutiineihin, esimerkiksi riittävän unen saamiseen. Lupasin kertoa hänelle miten jatko sujuisi ja pystyinkin seuraavana päivänä kertomaan hänelle, että Hurtta oli tehnyt läksynsä ja yhteistyö luokassa sujui paremmin.

Oppilaat tulivat seuraavina päivinä monta kertaa juttelemaan minun kanssani. He kysyivät mitä minä teen silloin kun en tehnyt opettajan sijaisuuksia ja kertoivat, että toivoivat, että minusta tulisi heidän opettajansa. Silloin kerroin heille, että minusta ei tulekaan opettajaa vaan että opiskelen vuorovaikutusta ja psykologiaa ja opettelen sellaisia asioita, että mitä ihmiset tarvitsevat voidakseen hyvin ja kuinka ihmiset voivat puhua keskenään ja sopia asioita. He kertoivat, että se oli heidän mielestänsä tärkeää ja että sellaista tarvittaisiin heidän mielestään kouluissa.

Tämä sijaisuus oli minulle todella tärkeä kokemus. Olin monta vuotta sitten toiminut jonkin verran opettajan sijaisena eri kouluissa. Kun nyt aloitin nämä työt uudestaan pitkän tauon jälkeen, uutta oli se, että tässä välissä olen opiskellut NVC:tä. Huomasin, että asiat olivatkin hieman monimutkaisia, kun mielestäni hyvä opettajuus ei ollut enää sitä, miten hyvin saan oppilaani pidetty kurissa ja keskittymään tehtäviinsä. Huomasin myös, että oli vaikeaa olla myötäelävä ja läsnä kouluympäristössä. Vaikuttaa siltä, että sekä aikuiset että lapset ovat tottuneita menetelmiin, joissa yksi käskee ja toinen tottelee, muuten tulee rangaistuksia. Kun en käskenyt, oppilaat vaikuttivat kokevan sen niin, että nyt voi tehdä mitä huvittaa; ”tuota sijaista ei tartte pelätä eikä ottaa tosissaan”. Voi miten helppoa oli taas sortua huutamiseen, uhkaamiseen ja käskemiseen, ja miten harmitti jälkeenpäin kun en ollut toiminut omien arvojeni mukaisesti enkä osannutkaan käyttää uusia vuorovaikutustaitojani. Tai – vielä pahempi – mitä jos ne eivät toimineetkaan?!

Kokemus tämän luokan ja Hurtan kanssa oli jälleen minulle iso askel kohti elämistä omassa arvomaailmassani. Koin koko tilanteen ikään kuin lahjana. Minä en tehnyt mitään muuta sen eteen kuin olin läsnä ja annoin tilaa tunteille ja tarpeille sekä itsessäni että muissa. Siitä seurasi yhteys Hurttaan ja hänen luokkakavereihinsa, mikä tuntui todella merkitykselliseltä. Olen tehnyt monta vuotta työtä itseni kanssa sisäistääkseni vuorovaikutustaitoja, joilla rakentaisin syvemmän yhteyden kanssaihmisiin. Nyt juhlin todella sitä, että sain kokea, miten tämä työ kantoi hedelmää. Nyt kaikki, mitä tarvitsin ”oli siellä” ja toimi kuin itsestään. Olin vain läsnä, avoin sille mitä sisälläni ja ympärilläni olevissa ihmisissä tapahtui. Juhlin lisäksi sitä, miten merkityksellinen tämä kohtaaminen vaikutti olevan myös Hurtalle. Olen tavannut hänet muutaman kerran kylän kaupassa ja toimiessani sijaisena eri luokissa samassa koulussa. Hän tulee aina moikkaamaan minua ja saattaa kertoa kavereilleen että ’tuo on vaan paras’ (minkä tulkitsen tavaksi kertoa, miten syvästi hän kokee tarpeidensa tulleen kuulluksi). Minunkin tekee mieli kertoa hänestä, että ’tuo on vaan niin paras!’ koska olen niin kiitollinen siitä mitä opin ja sain kokea hänen seurassaan. Tästä tapahtumasta on kulunut jo jonkin aikaa, niin olen ehtinyt olla muissakin kouluissa kokemassa, miten kauniilla tavalla yhteys voi syntyä. Olenkin huomannut, että haluaisin sanoa jokaiselle oppilaalle ja luokalle, että ’te ootte vaan niin parhaita!’ 🙂 Niin kiitollinen olen siitä ilosta ja yhteydestä, jota olen heidän kanssaan saanut kokea!