Näissä dialogeissa käytetään yksityisyyden ja kunnioituksen tarpeen vuoksi roolinimiä Hertta ja Hurtta. Hurtta on aina se, joka haluaa tulla kuulluksi, ja Hertta se, joka haluaa kuunnella toista. Kyseessä eivät siis ole joka kerta samat henkilöt. Jos haluat tuoda oman tilanteesi muiden luettavaksi tällaisen dialogin muodossa, ota yhteyttä!

Lasten kotiintuloajat

Hurtta: Mä oon ihan poikki kun en oo nukkunu silmällistäkään viime yönä.

Hertta: Ikävä kuulla? Mikä sinua piti hereillä?

Hurtta: Mun lapset. Tai ehkä omat ajatukset.

Hertta: Vai niin. Onko sinulla huolia, jotka liittyvät lapsiin?

Hurtta: On, kun minä teen kaikki ihan väärin. En minä osaa kasvattaa mitään lapsia.

Hertta: Kuulostaa siltä, että tuomitset itsesi aika rankasti tänään? Haluaisitko luottaa siihen, että osaat tukea lastesi kasvua?

Hurtta: Joo. Minä toimin ihan ristiriitaisesti. Välillä annan niille vapauksia ja välillä olen säälimättömän tiukka. Mulla on varmaan joku skitsofrenia tai jotain.

Hertta: Haluaisitko ymmärtää syvemmin sitä, minkä vuoksi toimit välillä rennommin ja välillä tiukemmin?

Hurtta: Ei sitä voi kukaan ymmärtää. Ei varsinkaan mun lapset.

Hertta: Kuulostaa siltä, että haluaisit kovasti selvittää itsellesi ja lapsille, minkä vuoksi milloinkin teet päätöksiä heidän suhteensa – välillä vapaammin kuin joskus muulloin?

Hurtta: Joo. Miksi minun on joskus niin vaikeata antaa niitten olla esim. myöhään ulkona?

Hertta: Ehkä joskus tarvitset enemmän luottamusta siihen, että he ovat turvassa?

Hurtta: No miksi se sitten muuttuu?

Hertta: Eli ihmetteletkö sitä, miten luottamusta tuntuu välillä olevan ja välillä ei?

Hurtta: Kyllä. Lapset syyttää mua ylisuojelevaksi neurootikoksi ja jos olen antanut kerran luvan olla viikonloppuna ulkona vaikka kahteentoista, niin sitten minun pitäisi antaa joka kerta ja minä vaan en yksinkertaisesti voi.

Hertta: Okei. Ja silloin kun kerrot itsellesi, että et voi, niin silloin jostain syystä tarttisit enemmän luottamusta?

Hurtta: Niin. Ja lapset sanovat, että mä olen epäreilu, kun annoin silloinkin ja silloinkin ja miksi sitten en nyt. Minä en kerta kaikkiaan pysty tekemään sellaista päätöstä, että meillä olisi joku tietty kotiintuloaika viikonloppuna. Minä tulen hulluksi huolesta.

Hertta: Kuulostaa siltä, että sinulle sopisi ennemmin sopia tapauskohtaisesti kotiintuloajasta? Haluaisitko löytää lasten kanssa yhteisen ymmärryksen sille, kuinka välillä tarvitset enemmän luottamusta?

Hurtta: Niinpä. Ja sitä ne ei just tajua. Kun se riippuu niin paljon siitä, että mitä ne tekevät. Jos ne on vaikka jonkun kaverin luona, niin en huolestu, mutta jos ne on kaupungilla, niin pelkään koko ajan, että jotain sattuu. Ja pahinta on se, että jos ne on kaupungilla ja menevät sieltä sitten kaverille vielä yöksi enkä näe, että missä kunnossa ovat enkä tiedä varmasti, että menevätkö sitten siihen aikaan sinne kaverille kun on sovittu. Enkä kehtaa yöllä alkaa soittelemaan kavereitten vanhemmille. Lopputulos on joka kerta se, että olen aivan hysteerisenä.

Hertta: Okei. Olet huolissasi heidän turvallisuudestaan ja lisäksi siitä, että pitävätkö teidän väliset sopimuksenne?

Hurtta: Niin. Haluaisin kyllä luottaa, mutta en vaan voi. Kyllä minä tiedän minkälaista se on kun on teini. Tiedän kyllä millä tavalla vanhempia höynäytetään. Ja toisaalta muistan kyllä senkin, miten oma äitini valvoi ja valitti sitä. Minä en osaa olla selvästi minkäänlainen.

Hertta: Kuulen, että muistat omasta nuoruudestasi, miten toimit itse teininä ja miten oma äitisi oli silloin huolissaan. Onko niin, että haluaisit varmuutta ja vakuuttumista siinä, että voit olla ihan rauhassa sinä, juuri sinä, sellaisena kuin olet, eikä sinun tarvitse yrittää olla mikään ”mallivanhempi”.

Hurtta: Niin just. Kun kuulen koulusta ja muitten lasten vanhemmilta, että miten pitäisi toimia ja huomaan, etten halua olla sellainen. Enkä ainakaan sellainen kuin omat vanhemmat. Välillä en tajua, että millainen itse asiassa haluan olla.

Hertta: Ahaa. Luuletko, että jos jotenkin antaisi itselleen leiman, että ”millainen” on, niin siinä samalla tulisi sitten toimintaohjeet mukana ja se helpottaisi päätöksen tekoa?

Hurtta: No herran jestas haluaisin. Ja nyt kyllä älyän, että sehän on aivan mahdotonta! Kato nyt miten hullu minä olen!

Hertta: (hymyilee) Kuulostaa siltä, että oivalsit juuri jotain?

Hurtta: Joo. Sinä sanoit aiemmin jotain sellaista, että voisin olla rauhassa minä. Sitä minä haluaisin olla enkä muuta. Ja haluaisin, että lapset ymmärtävät ja saisin kerrottua asiat niin, että ne ymmärtävät, että miksi välillä annan luvan ja välillä en (istuu hetken hiljaa kyyneleet silmissään). Nyt minä tiedän mitä minä teen. Yritän kertoa niille vielä uudestaan – niin monta kertaa, että se menee perille. Kyllä ne lopulta ymmärtävät!

Takaisin ylös

Pin It on Pinterest