Emmi Jansson (linkki Emmin nettisivuille) Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja®-opiskelija aloittaa RVO-koulutuksen Vantaalla Tammikuussa 2023 ja kertoo opinnoistaan, oivalluksistaan ja niiden merkityksestä elämässään meille kaikille.

5/11

RVO®-KOULUTUS: LEIMAAMISESTA JA SEN VAIKUTUKSISTA

Käytätkö sinä sanoja hyvä ja paha, oikea ja väärä? Onko sinulla usein tapana nähdä asiat mustavalkoisesti? Tai ylipäätään leimaatko paljon ihmisiä, asioita ja tilanteita joksikin?

Kun aloin opiskelemaan NVC:tä (Nonviolent Communication), avautui minulle uusi maailma myös yllä mainittuihin teemoihin liittyen. Kun opiskelin aiheesta, häkellyin suuresti. Minä ainakin tunnustan olleeni leimaaja, niin hyvässä kuin pahassakin. Avaan tässä kirjoituksessa ajatuksiani ja prosessiani.

Jos hyppäät tässä vaiheessa mukaan kirjoituksiini liittyen rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja (RVO) -koulutukseen, niin lukaise ensin kolme ensimmäistä kirjoitusta:

MITÄ ON LEIMAAMINEN JA MITÄ VAIKUTUKSIA SILLÄ VOI OLLA?

NVC:n oppien mukaan leimaaminen ei edistä pitkällä tähtäimellä ihmisten hyvinvointia. Leimaaminen on aina tulkintaa ja se on elämästä vieraannuttavaa vuorovaikutusta. Samanlaista elämästä vieraannuttavaa vuorovaikutusta on myös syyttäminen, loukkaaminen, lannistaminen, arvosteleminen, vertaaminen sekä diagnosoiminen. Ne kaikki ovat myös moraalista arviointia. Näissä kaikissa vuorovaikutustavoissa ihminen keskittyy luokittelemaan, analysoimaan ja määrittelemään vääryyden sen sijaan, että hän pohtisi, mitkä omat tai toisen tarpeet ovat jääneet täyttymättä.

Marshall Rosenberg antaa kirjassa ”Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus” monen monta esimerkkiä siitä, miten samasta tilanteesta voi tehdä niin monia eri tulkintoja, riippuen siitä, mitkä tarpeet ovat leimaajassa täyttymättä. Jos kumppani haluaa enemmän hellyyttää kuin minä hänelle annan, hän on ”ripustautuva”. Jos taas minä haluan hellyyttä enemmän kuin hän antaa minulle, hän on ”torjuva ja tunteeton”. Kun ihminen leimaa toisen joksikin, hän ilmentää Rosenbergin sanoin ”traagisella” tavalla omia arvojaan ja tarpeitaan. Traaginen tarkoittaa tässä dilemmaa, joka ei välttämättä helpota ihmisten välistä kommunikaatiota ja yhteyttä. Dilemma on se, että moraalisen arvioinnin kieltä puhuessaan juuri ne ihmiset alkavat vastustella ja puolustautua, joiden toiminta on meille merkityksellistä. Tai jos he mukautuvat arvoihimme, he tekevät sen luultavasti pelosta, syyllisyydestä tai häpeästä hyväksyessään heille langettamamme tuomion.

NVC:ssä ajatellaan, että ihmiset ja heidän välinen yhteys voi kaikista parhaiten silloin, kun molemmat ilmaisevat itseään rehellisen itseilmaisun keinoin, jakavat omat tunteensa ja tarpeensa, – ja tekevät pyyntöjä (ei vaatimuksia!) toisilleen. Jos ihmiset vastaavat tarpeisiimme pelosta, syyllisyydestä, häpeästä, velvollisuudesta tai kiitollisuuden velasta, ennemmin tai myöhemmin koemme toimintamme seuraukset: toisten hyväntahtoisuus vähenee, jos he ovat mukautuneet arvoihimme ulkoisesta tai sisäisestä pakosta. Myös he kärsivät: he todennäköisesti kantavat meille kaunaa tai menettävät itsekunnioituksensa reagoidessaan pelon, syyllisyyden tai häpeän takia. Ja mitä luulet, tulevatko nämä ihmiset suhtautumaan meihin jatkossa myötämielisesti, jos he yhä uudelleen yhdistävät mielessään meidät pelkoon, syyllisyyteen ja häpeään?

KOHTI UUDENLAISTA KOMMUNIKOINTITAPAA

Marshallin ajatukset leimaamisesta on mielestäni helpompi ymmärtää, kun puhutaan negatiivisista leimoista. Ja kyllä, nyt juuri kirjoitin leiman eli sanan ”negatiivinen”. Että näin helppoa se on olla leimaamatta 😉 Voitte varmaan uskoa, että joko-tai-ajattelua on erittäin vaikeaa välttää, jos siihen on koko elämänsä tottunut. Enkä oletakaan, että NVC:nkään avulla pääsisin kokonaan leimaamisesta eroon. Minulle riittäisi se, että tiedostaisin edes suhteellisen usein tilanteen, kun olen käyttämässä leimaa. Ja voisin sitten tuossa tilanteessa valita, että käytänkö leimaa vai en. Meidän kulttuuriin on rakentunut erittäin syvälle arvottaminen oikeaksi ja vääräksi, hyväksi ja pahaksi, ja se vaatii suurta huomiota poisoppimiseen, jos tahtoisi tuosta tavasta päästä eroon.

NVC:n oppien mukaan ajatellaan siis, että leima voi olla myös ”positiivinen” (ja jep, tämäkin leima 😀 ). ”Positiivinen” leima voi myös olla kapeuttava raami, jolloin koko ihmisen potentiaali ei pääse siinä oikeuksiinsa. Tästä yksi käypä esimerkki lienee ”kiltin tytön leima”. Leimojen, ihan kaikenlaisten sellaisten, avulla voi leimaaja yrittää hallita toista. Leiman kohde voi siis alkaa käyttäytyä leimaamisen seurauksena sillä tavalla, mikä ei täytä välttämättä hänen tarpeitaan ja mikä ei vie leiman kohteen hyvinvointia eteenpäin.

Joskus siis omista leimoistamme – siitä, miten meidät on leimattu – voi tulla itseään toteuttavia ennusteita niin, että alamme toimimaan leimojen ”velvoittavalla tavalla”. – Minun on tehtävä tuo asia, koska olen ”rohkea”, tai en voi tehdä jotain, koska olen ”ujo”. Ja niistä saattaa tulla meille vaatimuksia. Toisaalta taas, jos leimaamme toisen jonkinlaiseksi, niin alamme ikäänkuin hakemaan todisteita sille, että henkilö on sellainen, ja näemme hänet lähinnä noiden leimalasien kautta emmekä suostu näkemään asioita, joissa henkilö toimii meidän antamamme leiman vastaisesti. Leimaamme helposti myös kokonaisia ryhmiä (esimerkiksi kansakunnat) tietynlaisksi. Ja tämä kaikki on usein täysin tiedostamatonta.

Mustavalkoisuutta siis NVC:n mukaan kannattaisi välttää. Ehkä vain ihan pienet lapset voivat hyötyä mustavalkoisesta kielestä, koska he eivät vielä kykene ymmärtämään syvällisesti tunteiden ja tarpeiden yhteyttä. Minulla on myös vielä paljon prosessoitavaa tässä oikea-väärä, hyvä-paha -asiassa. Paradoksaalisesti minä en osaa nähdä tätä mustavalkoajattelua ihan niin mustavalkoisesti 🙂 Voi myös olla, että kun NVC ”asettuu asumaan minussa”, löydän hyvän yhdistelmän kaikkea ennen opittua, NVC:tä sekä intuitiotani. Olen aina ajatellut, että kun intuitioni varoittaa minua jostakin, se osoittaa minulle sen, mikä ei ole minulle hyväksi ja olen silloin leimannut sen ”huonoksi” tai ”pahaksi”. Nyt, kun NVC:tä opiskelee, yritän keikauttaa koko ajattelutavan ympäri, ja ajatella NVC:stä oppimani mukaan, että on vain erilaisia strategioita, jotka joko tyydyttävät tarpeita tai eivät tyydytä tai tyydyttävät enempi tai vähempi. Rakastan NVC:n ajatusta siitä, että kun ihmiset vastaavat tarpeisiimme sydämensä antamisen halusta, se tuo vuorovaikutukseen niin paljon enemmän kuin se, että toinen täyttää toisen tarpeet esimerkiksi pelosta, syyllisyydestä tai häpeästä käsin. Mitä mieltä sinä olet: tahtoisitko sinä, että joku suostuu sinun pyyntöösi tyydyttää tarpeitasi vain sen takia, että sinä haluat hänen suostuvan, vai olisiko kuitenkin rehellinen ”ei” parempi siinä tilanteessa, kun hän ei oikeasti halua suostua pyyntöösi? Ja eikö olisikin ihanaa, että jos toinen sanoo ”kyllä”, niin voisi luottaa siihen, että toinen ihan oikeasti sydämensä tahdosta haluaa sanoa kyllä?

Lähteenä käytetty Marshall B. Rosenbergin kirjaa Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus: Nonviolent Communication

Teksti ja kuva: Emmi Jansson

Pin It on Pinterest