Viime blogissamme kirjoitimme ajattelutavasta, jossa oletetaan että ihminen perusluonteeltaan haluaa edistää muiden hyvinvointia. Tällä kerralla pohdimme vaihtoehtoista ajattelutapaa, ja miten se puolestaan saattaa vaikuttaa kykyymme pyytää ja olla ”tarpeellisia ihmisiä”, eli ihmisiä jotka tarvitsevat monia asioita ja myös muita ihmisiä.

Jos oletan, että ihminen on perusluonteeltaan ”itsekäs”, eli haluaa perinpohjaisesti tyydyttää pelkästään omia tarpeitaan (eikä hänellä siis myöskään olisi erityistä omaa tarvetta edistää minun hyvinvointiani), niin pyytäminen on monimutkaista. Silloin saatan ajatella, että jos otan toiselta vastaan, se on toiselta pois ja jään kiitollisuuden velkaan. Se, mitä toiselta ihmiseltä olen saanut, täytyy jollain tavalla korvata, jotta tasapaino suhteessamme säilyy. Samalla tavalla, jos annan jollekin ihmiselle jotain, aikaani, omaisuuttani, palveluksiani tai jopa rakkauttani, niin oletan vaistomaisesti että meidän suhteen ”tilillämme” on resursseja joita voin käyttää silloin kun minä vuorollani jotain tarvitsen. Jos resursseja ei olekaan käytettävissä silloin kun niitä tarvitsisin, suutun ja petyn yhtä raivokkaasti kuin jos pankkitililtäni olisi varastettu rahaa! Olinhan minä sinne sijoittanut!!

Mistä tämä kertoo? Miksi minulle on niin tärkeää tietää että minulla on ”tilillä” käyttöluottoa? Jotta voisin luottaa siihen, että perustarpeeni voisivat tyydyttyä ? Jotta voisin luottaa siihen, että kun minulla on hätä, niin apua on saatavilla? Jotta saisin kokea vastavuoroisuutta ja luottaa siihen, että minun tarpeillani on väliä muille? Jotta voisin tietää, että minua varten varmasti on olemassa tarpeeksi välittämistä, rakkautta ja hyväksyntää…?

Jos  ajattelemme, että aikamme, palveluksemme, ”välittämisen tekomme” ja jopa ihmissuhteemme ovat keino varmistaa että olemme turvassa, niin elämä on yhtä kaupantekoa. Tuki, yhteys muihin, apu, rakkaus – koko olemassaolo – täytyy ansaita. Usein tähän  liittyy myös ajatus, että resursseja on rajoitetusti ja joudumme keskenämme neuvottelemaan tai jopa taistelemaan siitä vähästä mitä on. Luulen, että monet meistä on kasvatettu tässä uskossa. Tunnistan itsessänikin hyvin vahvasti nyt kirjoittaessani tutut äänet: ”Mutta näinhän se on! Aikaa on rajoitetusti! Raha ei kasva puussa! Ei tämä maailma toimisi jos kaikki vain makaisivat sohvillaan ja ottaisivat vastaan taukoamatta. Jonkun on annettava, ja jonkunhan on tehtävä ne työt ja uhraukset jotta on jotain mistä antaa!” 

Niin. Vaikeata keksiä vasta-argumentteja. Paitsi siihen, että itse asiassa raha kasvaa puussa. Tai pelloilla, kuulemma. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Seteli). 

Ja uskaltaisinko ihan vähän myös korottaa ääntäni ja kysyä: Entä toimiiko tämä maailma?
Toimiiko maailma tällä hetkellä  niin, että tarpeemme tyydyttyvät? Voiko olla niin, että yhteiskunta, jossa nyt elämme (yleistettynä, totta kai siinä ilmenee hyvin erilaisia ajatustapoja ja rakenteita!) lienee kokonaisuutena enemmän rakennettu jälkimmäiselle ajatusmallille. Ajatukselle siitä, että me ihmiset olemme itsekkäitä, ajattelemme aina ”kotiinpäin” ja olemme vieläpä ehkä laiskoja ja väkivaltaisiakin. Silloin meitä täytyy kasvatuksella opettaa antamaan myös muille, olemaan vähemmän ”itsekkäitä” ja erottamaan oikea väärästä, hyvä pahasta. Meidät on pakotettava oppimaan ja opiskelemaan, tekemään työtä ja olemaan ”kunnon kansalaisia”. Hyviä keinoja tähän ovat tietenkin rankaiseminen kun teemme ”väärin” ja palkitseminen kun teemme ”oikein”. Sekä uhkaaminen, kiristäminen, lahjominen, tuomitseminen, vertailu… Koko paketti.

Voisiko kuitenkin olla niin, että tällainen tapa ajatella, elää ja kasvattaa ei välttämättä olekaan se paras mahdollinen vaihtoehto inhimillisten tarpeiden tyydyttämiseen? Tyydyttyvätkö tarpeemme  nyt? Ovatko ihmiset onnellisia? 

Onko ihminen onnellinen, kun tekee töitä ja palveluksia vain ansaitakseen oikeuden olemassaoloonsa ja elääkseen kunnon kansalaisena? Kun pitää huolta resurssitilinsä saldosta, niin mistä tietää, että on tehnyt tarpeeksi paljon ja saanut riittävästi?

Takaisin ylös

Pin It on Pinterest