Viime kerralla pohdimme millä tavalla ajatus siitä, että meidän täytyy ansaita elantomme ja kenties koko olemassaolon oikeutemme, vaikuttaa siihen miten uskallamme pyytää ja antaa. Siihen näyttää liittyvän myös häpeää. Tällä kerralla tutkimme häpeää, joka liittyy pyytämiseen, vastaanottamiseen ja kieltäytymiseen. Koetamme raapaista tämän ison alueen pintaa ja kurkata sisään häpeän herkkään ja ihmeelliseen maailmaan nyt pyytämisen näkökulmasta.
Mitä on häpeä? Häpeä nähdään NVC-ajattelussa voimakkaana tunnesignaalina sosiaalisista tarpeistamme. Häpeän tehtävä on muistuttaa meitä siitä elintärkeästä tosiasiasta, että olemme toisistamme riippuvaisia. Emme itse (eikä ”lauma”) voi hyvin jos tyydytämme omia tarpeitamme tavalla joka ”talloo muiden varpaita”. Häpeä on voimakas ja kovin epämiellyttävä fyysinen hälytyssignaali koska henkemme on joskus hyvin konkreettisesti ollut kiinni siitä, että saimme kuulua joukkoon ja ”lauma” voi hyvin. Jos jäimme yksin tai lauma oli toimintahäiriöinen eikä kyennyt yhteistyöhön, selviytymismahdollisuudet olivat vähäiset.
Ehkä antamiseen, vastaanottamiseen ja kieltäytymiseen liittyvän häpeän tehtävä on muistuttaa meitä siitä herkästä tasapainosta mikä on minun tilani ihmislauman jäsenenä ja mikä sinun? Miten saan ja voin olla olemassa ja tyydyttää tarpeitani? Miten huomioin itseni ja miten huomioin sinut? Tilan ottaminen ja tilan antaminen. Tilan pyytäminen toisilta. Oi kun on herkkää aluetta.
Joskus saatamme kokonaan välttää tilanteita, johon liittyy häpeää, koska pelkäämme niin voimakkaan ja epämiellyttävän tunteen tuntemista. Pelkäämme siis itse häpeää. Jos emme kykene kohtaamaan, ymmärtämään ja käsittelemään häpeää, se voi ohjata meitä tiedostamattamme. Emme uskalla pyytää koska pelkäämme että se kuitenkin olisi toisten mielestä ”liikaa”. Ja jos joku sanoo (tai aistimme että hän haluaisi sanoa) ”ei” pyynnöllemme, saatamme häpeän vallassa tulkita sen merkiksi juuri tästä – olimme ottamassa enemmän tilaa kuin meille kuuluisi. Ylitimme rajan. Häpeä voi myös salamannopeasti muuttua vihaksi (joka on aktiivisempi, ja siksi edes vähän miellyttävämpi tunne): ”Ei sitten, enkä muuten teiltä enää ikinä pyydä mitään!” ”TEIDÄNhän kuuluisi hävetä kun olette noin itsekkäitä!”
Kun häpeän ja olen epävarma omasta tilastani, on myös vaikeaa uskaltaa olla avoin tai ottaa avoimesti vastaan toisten tarjoamaa tukea. Saatan jopa torjua sitä, koska pelkään, etten kuitenkaan ole sen arvoinen ja eivät muut kuitenkaan välitä oikeasti? Oletko joskus kuullut jonkun sanovan tai oletko itse sanonut: ”Voi, voi, kun olet nyt nähnyt vaivaa, eihän sinun olisi tarvinnut MINUN takiani näin paljon”? Ja siitä seuraa usein vaivaantunut yritys vakuuttaa, että kyllähän sinä olet niiiiiiiin tärkeä ja kyllähän minä välitän jne. Joissakin tilanteissa ja joidenkin ihmisten seurassa tästä tulee melkein rituaali!
Entä miten vaikeaa voikaan olla sanoa ”ei” toisen pyynnölle jos itse häpeän sitä, että haluaisin kieltäytyä. ”Kuinka minä nyt kehtaisin kieltäytyä tästä, kun se on toiselle niin tärkeää?” ”Kuka minä olen rajoittamaan toisen tilaa ja mahdollisuutta hyvään elämään?” ”Kyllähän minun kuuluisi auttaa – minussa on varmaan joku vika, kun en nyt halua.”
Häpeän vallassa aivot eivät toimi kovin hyvin, koska ovat hälytystilassa, ja voi olla todella vaikeaa kyetä ottamaan toisen ihmisen näkökulmaa. Voi olla myös vaikeaa ymmärtää itseään ja tekee vain mieli paeta koko tilanteesta tai jopa eristäytyä ja yrittää lakata tarvitsemasta muita ihmisiä, ettei tarvitsisi tuntea siihen liittyvää häpeää ja pelkoa enää ikinä!
Olen huomannut itseni kohdalla, että häpeän tiedostaminen, hyväksyminen ja sanominen ääneen helpottaa sen kanssa elämistä. Joskus kykenen siihen. Silloin saatan sanoa esim. ”Voi kun on vaikeaa, kun huomaan että minun tekisi mieli kieltäytyä, kun ajattelen miten paljon sinä olet tukenut minua ja olen niin huolissani siitä, että pitäisit minua jotenkin epäreiluna tai itsekkäänä jos sanon ”ei”. Tai ”jotenkin nolottaa nyt hyväksyä ja ottaa vastaan tätä sinun ihanaa ehdotusta, kun ajattelen etten sitä ansaitse ja haluaisin niin voida luottaa siihen että sinä ihan täydellä sydämellä haluat antaa”. Tai ”tuntuupa tosi herkältä kertoa sinulle ehdotustani, kun niin haluaisin jo etukäteen tietää, että tykkäät ideastani ja koet sen merkitykselliseksi”.
Saatan tehdä sen ääneen, jos koen tarpeeksi luottamista siinä tilanteessa omaan ja toisen valmiuteen kuulla ja hyväksyä minut häpeäni kanssa. Tai sitten vain hiljaa mielessäni. Molemmat tavat auttavat. Ja empatia auttaa, varsinkin silloin kun koen vaikeaksi kuulla ja hyväksyä itseni. Eli kun joku hyväksyvästi kuuntelee minun kauniita tarpeitani ja auttaa minua tiedostamaan niitä kaikkia. Myös niitä, jotka haluavat tuomitsevien ajatusten kautta tulla esille. Esimerkiksi jos sanon itselleni ”Minä olen aina niin itsekäs!”, joku voi empaattisesti heijastaa sen näin: ”Onko niin, että olet huolissasi kun ajattelet tätä valintaasi, koska haluat olla varma, että kykenet muistamaan vaikeissakin tilanteissa, miten tärkeää sinulle on toimia vastuullisesti ja muita huomioiden?” Tällaiset kysymykset auttavat minua näkemään syvemmälle häpeän alle ja ymmärtämään minkälaista tilaa haluan itselleni ottaa ja minkälaista haluan suoda toisille.
Häpeän muurin ylittäminen ei kuitenkaan ole helppoa ja häpeän näyttäminen toisille on todella haavoittuvaa. Miksi ihmeessä? Kun kerran meillä kaikilla sitä on! Tätä jään pohtimaan, ja olisi kiva kuulla muidenkin kommentteja asiasta.
Sara Hellsten, RVO ja CNVC Certification Candidate
